Torronsuolla sielu lepää suomaisemassa - erämaan tuntua Etelä-Suomessa.

Eräjormatar retkeilee: Torronsuo, Suotaival (kevät 2022).

KOE – kuinka sielu lepää keskellä karua suomalaista suomaisemaa. Kun keho rentoutuu, mielikin rauhoittuu. Täällä on helppoa keskittää ajatukset ”ihan vain” luontoon ja jättää murheet parkkipaikalle. Suon keskellä on useita kauniita näköalapaikkoja, patikoi pitkospuita pitkin ja pysähdy sielunmaisemaasi, viivy. Ole läsnä hetkessä, aisti ja vello.
NÄE – kaartuilevat pitkospuut, eri sävyjä auringossa hohtava suo ympärillä. Kun hidastat, näet enemmän, mitä voitkaan nähdä, jos pysähdyt toviksi. Kauniit perhoset liihotellen, suolinnut lennellen.
TUNNE – suopursun huumaava tuoksu nenussa. Kosketa hellästi suopursun vartta ja nuuhkaise kättäsi – miten kehosi reagoi tuoksuun? Mitä mieli kertoo, mitä muistoja sulle tulee? Mä palaan lapsuuteen ja mun kotipaikkaan. Lammen tielle, jota suopursut reunustaa. Turva, rauha ja ilo tuntuu kehossa.





Ilmassa on alkukesän tuntua - kevät tuli todella myöhässä tänävuonna. Koska keli näyttää hyvälle kotona, ja olen lähdössä pian reissuun, päätän nauttia kunnolla viimeisestä Suomi-päivästä ja tehdä tänään vain pakollisimmat työt. Sielu tuntuu kaipaavan suolle, haluan Torronsuolle, jossa ei olekaan tullut käytyä hetkeen.


Pakkaan repun, keitän kahvia termariin. Eväät tänään helpon kaavan mukaan. Jääkaapista mukaan eilisen päivän Kokkokallio retkeltä yli jäänyt porkkanapiirakka. Kaupan kautta: Lidlistä mukaan tarttuu madariini, Madagaskarin suklaata (vegaaninen) ja lihapasteija (harmi kun näitä ei saa kasvisperäisinä – harkitsin kyllä siemennäkkäreitä ja kasvistahnaa, mutta ne oli tämän hetken budjetiin liikaa).


Valitsen Suotaival -reitin, joka luonnehditaan keskiraskaaksi. Kierrän myötäpäivään suosituksen mukaisesti. Luin reitistä kuvausta, että välissä on hiekkatietä, ja mietin, että ehkä kävelen suon päähän ja palaan takasin, niin sieluni saa kokea kaipaamaansa, pelkkää suota. Rakastan suoalueita ja viime talven hiihtovaellus keskellä erämaata suoalueilla on vahvana mielessä tämän tästä. Suo on kaunis mihin vuoden aikaan vaan – aina erilainen. Jotenkin se luonnon muuttuvuus ja monimuotoisuus kiehtoo.


Matkalla näköalatornille, reitin alkupäässä, tapaan muutamia vanhempia retkeilijöitä – tervehdin tietenkin, retkietiketin mukaan. Ihanat papat juttelevat takaisin, kun ihastelen heille valko- ja sinivuokkojen meriä. Ovat käyneet ekalla näköalapaikalla ja istuskelleet siellä. Siellä kuulemma sielu lepäsi. Heidänkin. Sanon, että niin minunkin, ja jutellaan hetki sieluista.





Ekalla 3 km pätkällä on runsaasti penkkejä yms, missä istahtaa ja ihailla. Pysähtelen tämän tästä katselemaan karua suomaisemaa. Pieniä lampia, jotka taitaa olla kevättulvien aikaansaannoksia. Tuntemaan auringon ihollani. En meinaa oikein malttaa edes kuvata, kun on näin kaunista. Otan vain muutaman kuvan, jos haluan kirjoittaa blogiin tästä myöhemmin ja jakaa muille tän ihanuuden.


Päätän, että tänään on tämän kesän eka päivä. Se, että tuntuu aivan kesälle, kylmien ja sateisten päivien jälkeen, on erityisen ihanaa. Vaikka nytkin tuulee, puhallus on lämmin. Asteita on auringossa 19 ja aurinko paistaa, kävelen osan matkasta ilman pitkähihaista. Uusittuja pitkospuita on kiva kävellä ja ne ovat kuivat.





Mulla on tapana nautiskella ja viipyillä. Mahdollisesti heittäytyä pitkäkseni milloin missäkin kutsuvassa paikassa. Mättäälle, kalliolle, retkialustalle. Tai riippariin. Istahtaa kalliolle, kannon nokkaan tai puunrungolle.





Suoalue muuttuu metsäksi – tässä kohtaa mun olisi tarkoitus kääntyä takaisin. Jotta saan nauttia kaipaamastani suoalueesta. Metsä kuitenkin kutsuu, ja haluan vielä kokea suon toisen laidan. Kurkkaan karttaa ja bongaan kodan – hyvä taukopaikka, vaikkakin hieman kansallispuiston ulkopuolella, mutta minua se ei haittaa, en ole kellon kanssa liikkenteessä. Sinne siis.





Metsän siimeksen ja suon laidan yhtymisen alueella pysähdyn ja näen kauniin ja suuren perhosen. Olen oppinut, että etenkin kun on yksin luonnossa, eläimiä näkee helposti, kun pysähtelee. Jos paahtaa menemään, ei niitä ehdi huomata, tai menevät karkuun.

Metsä on pääasiassa suhteellisen helppokulkuista. Välillä on isompaa kivikkoa ja juurakkoa. Päätän polkujuosta osan matkasta. Rakastan polkujuoksua, tuntuu, että päätös jatkaa eteenpäin tuntuu olevan just oikea. Huomaan tuntevani onnistumista siitä, että jaksan juosta osa kävelyretkestä. Miksihän en ole tätä aiemmin keksinyt? Kansallispuistoon polkujuoksemaan. No, onneksi nyt kuulin intuitioni, heittäydyin hetkeen ja annoin mennä. Eihän sitä tosiaan tarvitse kokoaikaa juosta, voi juosta sen verta ku hyvältä ja rennolta tuntuu, ja sitten jatkaa taas kävellen. Jos oli jotain ihasteltavaa (kuten valkovuokkojen meret), pysähdyin, ja jos oli haastavampaa tai teknisempää maastoa.

Suoalueen loppumisen jälkeen mieluisia taukopaikkoja on esim. louhoksen kalliolla. Lämmin kallio alla tuntuu ihanalle näin kylmän kevään jälkeen.


Saavun hiekkatielle, josta juoksen suurimman osan. Välillä käyn kokeilemassa ilvesreitille siirtymistä, mutta totean sen olevan liian märkä vielä. Evästauko suurella kivellä kodan äärellä suomaisemaa katsellen on ihana. Juon rauhassa kahvini kuksasta, toisenkin. Kapuan lintutorniin katselemaan näköaloja. Pötkähdän kivelle. Suljen silmät hetkeksi ja kuuntelen. Koivujen havinaa. Tunnen auringon lämmön ja lämpimän tuulen. Aika jatkaa matkaa.




Loppumatkasta, kun reitti palaa pitkoksille ja suolle hiekkatiepätkän jälkeen (onneksi ei ole maantiepätkää, hiekkatiekin on vähän mälsöjä minusta), on sen verta myöhä, ettei juuri muita ole liikkeellä. Heittäydyin istuskelemaan ja nauttimaan siihen keskelle pitkospuita useamman kerran. Koska miksipä ei? Tässä on hyvä olla. Juuri nyt. Itsensä kanssa, luonnon syleilyssä, sielunmaisemassa.










Reitin loputtua mieli on kaihoisa. En haluaisi sen päättyvän vielä. Siispä parinsadan metrin päässä olevalle näköalapaikalle, ja sinne vielä viipymään hetkeksi. Hetki ihastelua. Hengitän sisääni täydellistä kesäpäivää. Sininen taivas pilvipalloineen, värikkäänä auringon valosta hohtava suo, hiljaisuus ja minä. Niin kaunista, että liikutun. Kaipaan joka solulla lisää tällaiseen maisemaan. Joku päivä sitten. Seikkailu kerrallaan. Kun joka paikassa ei voi olla yhtä aikaa, ja huomenna olen lähdössä Espanjaan, Andalusian pikkuiseen kylään vuorille. Suren sitä, että tämä jää. Annan mun tuntea, luonnossa sekin on helppoa. Sallia. Itseen ja kehoonsa on syvemmässä yhteydessä, ja se vapauttaa mielen. Mielen valtaa kiitollisuus. Onneksi sain autoa lainaan, osasin ottaa tämän pienen puolen päivän retken tähän tänään, ja nauttia tästä, mitä on lähellä kotia. Onneksi mä olen mä, ja tarjoan mulle näitä maisemia, missä sieluni sekä syttyy, että lepää. Kiitollinen siitä, että sallin mun tuntea, luonnon auttaa, ja että osaan pysähtyä ja ihastella.





Toivon palaavani tänne uudelleen, kun suopursut ovat kukassa. Reitin loppupuolella oli niin kauniisti pitkospuut keskellä valtavia suopursuja, että sinne on päästävä. Nyt saan nauttia niiden huumaavasta tuoksusta. Ja ehdottomasti talvella haluan tulla tänne hiihtämään – en tiennyt, että täällä menee myös kymmeniä kilometrejä latuja! Jos meillä vaan täällä Etelä-Suomessa tulee riittävästi lunta. Toivon niin.


P.s Jos oot liikkeellä lasten kanssa, Torronsuo sopii hyvin pientenkin kanssa. Ja on myös esteettömiä reittejä, plussaa siitäkin. Sillä luonto kuuluu kaikille. <3


<3 Eräjormatar Annika

35 views0 comments

Recent Posts

See All