Elämää Kreetalla, villanhaltijan päiväkirja, osa 4

The suuntaviiva: nauttia talvesta auringon alla
Now on: reilu kolmasosa villanhaltijan elämästä takana
Read: heittäytyminen elämän virtaan, joka johti unelmien villaan - ei etsimään onnea, vaan elämään omannäköistä elämää. kerron, miltä villanhaltijan elämä näyttää ja tuntuu.

Kyselin teiltä, mitä haluaisitte tietää ja kuulla elämästäni villanhaltijana Kreetalla. Kiitos kun vastasitte ja laitoitte viestiä. Sain kysymyksiä ja toiveaihe pyyntöjä liittyen parisuhteeseen, villaan, työhön, rahaan, ja monta ihanaa viestiä siitä, että mun jutut ja kuvat tuo valoa ja iloa päiviin. Se on ihana kuulla, ja niin tärkeää minulle. Kiitos, kun kerrotte. Paljon tykkäyksien määrää tärkeämpää on juttelu ja keskustelu. Rakastan jutella. Saan myös hyvää siitä, kun kuulen, että kuvani ja kirjoitukseni inspiroivat.


Koska aiheita tuli monta, on juttuja pakko jakaa. Ehkä tunnet mun tyylin - mun tarinan kerronta on rönsyävää ja tuottavaa. Koska innostun. Ja koska tykkään kirjoittamisesta.


Aloitetaan siitä, miltä villanhaltijan elämä näyttää ja tuntuu! Täällä kirjoittaessani keskityn enemmän siihen, miltä tuntuu ja instagramissa keskityn siihen, miltä täällä näyttää, ja etenkin videoihin, koska niitä toivottiin.


Ekaan villanhaltijan postaukseen pääset kätevästi tästä, jos se on mennyt ohi.



Tältä tuntuu villanhaltijan elämä. Kuvasta näkee mun tunteet, eikö? Oon nauttimassa aurinkoisesta aamusta altaalla. Ollaan Ellan kans aloitettu nyt hänen joululomalla useimmat aamut joko näin, tai meren rannalta. Aikas ihanaa kuulkaas hanit!



Vaikka musta välillä tuntuu, että elän melkoisessa lintukodossa täällä, ei tämä mun hyvä ole keneltäkään pois <3 En haluaisi käyttää lausahdusta, että olen ansainnut tämän, koska mun ei tartte ansaita oikeastaan yhtään mitään. Mä riitän, tunnen itseni hyväksi ihmiseksi sekä itse että muille, ja mulla on itselleni hyvä elämä. Thäts it.

Olen tietoisesti valinnut monia asioita, jotka on johtaneet tähän elämään. Monia vuosia, paljon isoja ja pieniä päätöksiä, tekoja ja tapahtumia, tämän eteen. Siis sen eteen, että elän itselleni hyvää elämää – riipumatta paikasta. Mä koen myös olevani onnellinen Suomessa, en lähtenyt toiselle puolen Eurooppaa etsimään onnea, tai onnellisuutta, vaan elämään enemmän omannäköistä elämää.


Tämä on ollut ja on elämälle antautumista ja siihen heittäytymistä. Pysähtymistä itsen ja omien tarpeiden äärelle, kasvua ja itsetuntemusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kaikki ne, yhdessä, hyvät ja pahat, ovat johtaneet tähän, missä tänään olen; heittäytynyt elämän virtaan, unelmieni villassa, auringon alla, elämässä omannäköistä elämääni.


Miten tämä kaikki, sää ja miljöö, ovat vaikuttaneet mielialaan isossa kuvassa?


Jos yrittäisin vastata lyhyesti, vastaisin, että täällä eläminen on vahvistanut mun vapauden kokemaa (joka on arvoista mulle tärkein), sitä, että voin vapaasti olla oma itseni, elää elämää, jota haluan elää. Mun on vieläkin helpompi heittäytyä hetkiin ja kokea iloa, vapautua. Pysähtyä, nähdä ja kokea, olla läsnä hetkissä. Heittäytyä elämään. Sellaiseen, joka tekee minulle hyvää. Josta lapseni nauttii (tai nauttivat, koska käyvät isommatkin täällä).


Tämä tuo minulle myös turvan tunnetta, ja nimenomaan sen ymmärrystä, että se tulee minusta itsestäni. Sekä turvan- että vapaudentunteeni on horjunut jo nuorena pahasti vaikean traumaattisen parisuhteen vuoksi. Siitä eheytyminen kesti hyvin pitkään. Turvantunne katosi elämästä uudelleen vajaa kymmenen vuotta sitten elämäntapahtumien myötä, joista isoin oli veljeni kuolema. Sitä oli edeltänyt unelmien yritystoiminnan lopettaminen ja velkaantuminen (LUE esimerkiksi tästä jutusta lisää näistä tapahtumista lisää), jotka toivat epävarmuutta ja toivottomuutta. Kun veljeni kuoli, tuntui, että elämältäni katosi pohja, kaikki mihin olin uskonut, ja mistä sain voimaa jaksaa, lähti alta. Pitkäksi aikaa. Myöhemmin terapia, luonto ja oma henkinen kasvu ovat auttaneet muodostamaan turvaa, ja täällä löydän sen helposti. Olen jo reilu kaksi vuotta matkustellut ja valetanut yksikseni, luonnossa olen löytänyt turvan tunteen, ja täällä lopulta ymmärtänyt sen, että minä olen se avain, siihenkin. Minun on hyvä. Minä olen itseni turva.


Tunnen myös tämän tekevän hyvää minäkuvalleni, niin itseluottamukselle, kuin keho-mieli yhteydelle ja sielun kuulemiselle. Sanoisin, että sen lisäksi, että elämä on kevyemmän tuntuista täällä, saan enemmän tunteita merkityksellisen elämän kokemasta. Tunnetta, että teen itselleni hyvää. Ja tytöilleni.


Tässä oli se ”lyhyt vastaus”.



Minä jouluaamuna läheisellä Kalivesin rannalla. Joogasin, juoksin vähän ja uin. Ja tietysti kölllöttelin auringossa.



Sitten se mun tyylinen pidempi vastaus kysymykseen, joka herätti inspiraation alkaa kirjoittamaan heti, näppis sauhusi jo pelkästä ajatuksesta.

Mikä onni ja ilo on saada elää joulukuussa, keskellä pimeintä vuodenaikaa, ympäristössä, joka tarjoaa kukkivaa kauneutta, vehreyttä runsain mitoin ja aurinkoa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta päivittäin. Aurinkoa on keskimäärin 5 h päivässä tähän vuodenaikaan tarjolla, ja ah se tuntuu hyvälle!


Minä, joka yleensä vaivun horrokseen lokakuussa ja herään huhtikuun lopussa talviunilta, elän helpomman tuntuista elämää, siltikin luonnon rytmissä, täällä auringon alla. Loka-marraskuussa Etelä-Suomessa yleensä sataa vettä aika reippaasti, ja se on saanut mun mielen alakuloiseksi ja energiat pohjalukemiin. Vaikka asuin 25-vuotiaaksi asti Pohjanmaalla, jossa talvi oli luminen, kaipasin aina kesää ja aurinkoa lapsesta asti. Kyllä mä talvesta pidän, jos on aurinkoa ja lunta, tai edes lunta ja sävyä, mutta mun sielu vaan kaipaa kesää. Mä olen kesän lapsi ja kesän neito. PISTE.

Kun kaipaa jotain muuta, missä elää, kun sade ja pahimmillaan viikkojen auringottomuus laskee mielialaa, kyllä pienetkin vastoinkäymiset tuntuu isommin, ja on vaikeampi nauttia ja iloita asioista.

Poikkeukset, jolloin oon tuntenut talviaikaan Suomessa olevani ok, on ollu ne reissut, kun oon käynyt Lapissa ja viettänyt aikaa tunturissa ja takan äärellä. Ja edelliset vajaat pari vuotta olen todella nauttinut hetkistä lapsuudenkodissani Pohjanmaalla. Tämä on ollut mulle uutta. Vuosi sitten asiat eteni siihen pisteeseen asti, että etsin talveksi takallista mökkiä meille sieltä, mutta ei löydetty, harmi. Ehkä vielä joskus, kuka tietää. No niin, takaisin asiaan. Mutta on ollut iloa oppia nauttimaan myös lapsuuden paikkakunnasta ja Suomen luonnosta.




Tällaisessa talvessa mä viihdyn. Tiedä vaikka josus saisin mahdollisuuden kokeilla elämää tunturin kupeessa ja takkatulen ääressä lumoavassa Lapissa. Tämä kuva on vuosi sitten Sallatunturin huipulta. Kun ymmärsin, että mähän rakastan myös talvivaelluksia.

Ja toki itseltään vähemmän vaatiminen ja lempeän suhtautumisen oppiminen ovat olleet asioita, jotka ovat helpottaneet myös Suomen talvia. Sallin itselleni levon ja hidastamisen nykyään, en tarvitse siihen edes sen kummempaa syytä, kuin että minusta nyt vain tuntuu siltä, että tarvitsen sitä. Tämä on ollut huikea oppi, sillä jos mietin edellistä ylirasitustilaani, vuonna 2014-2015 yritin kääntää kaikki mahdolliset kivet ja kolot löytääkseni syyn oireisiini, joita kehossani oli. Kesti kauan ymmärtää, että en ole levännyt riittävästi. Olin väsynyt elämään. En kuunnellut kehoni viestejä, vaikka se huusi hurjana. En tarvitse enää syytä siihen, miksi olen väsynyt, muuta kuin ymmärrystä itseltäni itselle, jos se on tarpeen.


Noniin, siinä pohjustusta taas, ja takaisin villanhaltijan elämään.


Täällä saan herätä rauhallisesta kylästä, jossa auringon nousut on upeita, kuin pehmeää hattaraa, tai kuin lohikäärmeen hännän pyyhkäisyjä taivalle. Huoneesta, jossa näkymät on vehreät. Toinen ikkuna antaa puutarhaan ja läheiselle vuorelle. Näen kukkuloilla muutamia taloja. On niin rauhallista. Ja näkee siitä altaallekin, kun seisoo lähempänä. Toisesta ikkunasta näkyy yläpuutarha ja oliivipuita, iltaisin uskomaton tähtitaivas.

Saan syödä oman puutarhan syödä appelsiineja ja mandariineja aamupalaksi.




Melkoisen upeita auringonnousuja, joiden katseluun on helppoa pysähtyä, eikö? Ajatelkaa, kun päivän saa aloittaa tähän tapaan. Aika erilaista, kun mitä mulla on joskus ollut :O En suostu enään elämään kiireessä. Olen sanonut todistettavasti yhden kerran tänäbuonna, että mulla on nyt vähän kiire. En halua sitä enään mun elämään. Ja aikalailla musta tuntuu, että mä loin sen itse. Toki vahingossa.



Meidän villa on luokiteltu omistajien oman arvostelun mukaan 2* villaksi. Minusta se on alakanttiin. Mutta eihän tää mikään ihan yleisen tason luksus ole, vaikka minulle luksus onkin. Tämä on kaunis vanha perinteinen kivivilla, kahdessa kerroksessa, omalla yksityisellä isolla uima-altaalla ja vehreällä puutarhalla hedelmä-, oliivi- ja pähkinäpuineen, joka on tosiaan kahdessa tasossa sekin.

Sängyt ovat uudet (Etelä-Eurooppalaiseen tyyliin ei petareita, olin valmis ostamaan, mutta ei oo tarvittu, nää on hyvät). Täällä on lämmitys (joka on kiva, kun saa illalla ennen nukkumaan menoa sisätilat mukavan lämpimiksi, muuten ei tartte lämmittää.)

Syksyllä, kun ilmat viileni, tänne koitti tulla ötököitä sisään, ja se oli musta vähän ärsyttävää. Ensin siks, miten muut reagoi, ja sit siks, kun ajattelin et no onko niitä täällä aina sit. Parit isommat siivoukset ja ovet kii, ni ne oli poissa. Onneks. Matopartio-äitiä/ Annikaa ei onneks oo montaa kertaa tarvittu sen jälkeen. Eikä myrkytystäkään tarvittu.


On opittu, että koska vesi lämpiää aurinkopaneeleilla, kandee käydä suihkussa päivänä, jolloin aurinko on paistanut. Meillä on sähkölämmityskin vedessä, mutta se tietenkin maksaa, joten ei oo jouduttu käyttämään sitä kun pari kertaa, ja silloin otetaan nopeat suihkut.


Täällä ei oo astianpesukonetta, joka on kaameaa, mutta selviän. Voin elää sen asian kanssa, koska saan elää täällä.


Täällä ei myöskään ole upeita pehmeitä sovia, tai kori/ bambu tmv. lamppuja ja kalusteita, jotka olis ihania ja kauniita, vaan täällä on vanhahko Ikean levitettävä sohva yläkerran lounge tilassa ja alhaalla pieni, kapea ja kova sohva. Alakerta on vähän pimeä mun makuun, mutta kaunis ja tunnelmallinen. Puukatto ja parrut näkyvissä, luonnokivilattiat. Ah, niin kodikasta. Ja nuo käsinkudotut villamatot. Rakastan.

Vihreät ikkunaluukut, jotka saan aamuisin avata, on parhautta. Iltaisin, kun laitan niitä kiinni, näe tuhannet tähdet, jos on kirkasta, kuten yleensä. Terassilta näen vuoret, joiden huiput ovat nyt valkoisen lumen peitossa.



Tässä yksi kuva tähdistä, jotka näen iltaisin, kun laitan mun ikkunaluukkuja kiinni. Monesti käydään iltaisin katselemassa tähtiä ulkona, kun ne syttyvät taivaalle. Täällä ei juuri ole valoja, ja päätiet ja kaupungit on kaukana, joten ne näkyy hyvin ja kirkkaasti.


Tunnen joka aamu kiitollisuutta tästä. Ja kiitollisuuden tunteminenhan parantaa elämän laadun kokemaa, joten sekin tekee mielelle hyvää.Saan uida meressä vaikka joka päivä, tuntea itseni merenneidoksi ja delfiiniksi, se tuo iloa! Mä siis todella kierin rantavedessä ja hypin & sukellan. Saan nauttia auringon lämmöstä, tuntea auringon ihollani ja vapauden rinnassani. Kun upotan varpaani hiekkaan, tunnen oloni hyvin iloiseksi ja tyytyväiseksi, onnelliseksi. Kuin kuin lapseksi.


Varpaat upotettuna hiekkaan. Se miltä tää tuntuu, on ihan paras tunne, eikö?



Jouluna oltiin Ellan kanssa vesi-ilmapallosotaa ja hypin vesimelonilla altaaseen. Sitä oon kyllä tehnyt koko syksyn. Kun mentiin tapanina hiekkadyynien ympäröimälle rannalle, juoksin ympyrää innoissani hiekassa. Eikä ole eka kerta. Kun saan hölkätä aamulenkin rosoisen romanttisen kylän ympäri, vuoret toisella puolen, ja meri toisella puolen siintäen, koen valtavat onnen huumat, jo pelkästään siitä. Tai siitä, kun juostessa jalka osuu aaltoon, jos olen rannalla. Joogatessa saan katsoa vuorille, tai olla aivan meri edessäni.


Täällä saan helpommin kokemuksia, joilla on merkitystä. Teen helpommin enemmän asioita, jotka tuovat enemmän merkityksellisyyttä. Kun tunnen tarvitsevani olemista, voin valita, haluanko olla riipparissa, altaalla, puutarhassa, yläterassilla katsomassa vuoria, vai kenties tuijottaa ääretöntä merta. Aika kiva hei. Täällä hyvä flow virtaa elämässä runsaammin ja vuolaammin.


Täällä on helppo sallia itselleen kaikenlaiset tunteet ja myös ihan vaan olla. Itsen kanssa, tai sen kanssa, joka täällä mun kans välillä aikaa viettää, kuten nyt pikku Ella, aiemmin Inka (vanhin tytär) oli kanssamme ja marraskuun alussa oltiin murun kans kahden muutamat päivät. On helppoa olla läsnä sekä itsen kanssa, että muiden. Huomaan, että stressitasot ovat huomattavasti matalammat täällä. Elämä on rennompaa. Pysähtymistä on enemmän. Elämä on hyvin tasapainoisen tuntuista täällä.

Kehoni palautuu hyvin ja tunnen sen kuiskauksetkin. Huomaan myös siitä, että kehoni ja mieleni kokevat vähemmän stressiä, että kuukautiset eivät ole niin voimakkaat. Ei ole enää kipuja, ei turvotuksia, ei pakahtuvilta tuntuvia rintoja, ei tunnetta, kun synnyttäisin. Ei mielialan vaihteluita. Mulla on menkat, ja silloin mulla on hieman vähemmän energiaa. Ei muuta.



Läheiseltä rantatieltä kuva yks aamu, Almyridan ja Kalivesin välistä. Mun lähiranta on tuossa poukaman takana, ja koti jossain tuolla "nyppylän" oikealla puolen.


Ja sitten ne perinteiset, hetkien tarinoinnit kuluneesta viikosta:


UPEIN HETKI, joka juuri nyt nousee mieleen:


Mahdotonta (ja ehkä tarpeetonta) valita just nyt yhtä. Mutta yksi teema, jonka valitsen, on aamun hetket rannalla. Auringon kivutessa ylöspäin taivalla, tuntiessa sen alkavan lämmittämään ihoa, on upeaa joogata, juosta, kävellä varpaat hipoen merivettä tai uida! Tai niitä kaikkia, kuten useimmiten. Koska aina ei tarvii valita vaan yhtä tai kahta. Voi ottaa kaikki. Kun säännöstelee fiksusti, riittää energiat ja jää energinen olo, ja voi tehdä useita kivoja juttuja, joista saa paljon hyvää. Uinti näin talvella on kyllä ihan on ihan parasta. Ajatella, että täällä tarkenee hyvin uida koko talven läpi. Nää hetket saa mut todella onnelliseksi just nyt. Niin ne, mitä jaan Ellan kansa, kuin ne, mitä teen yksin, itseni kanssa. Tarvitsen molempia.




Falassarnan ranta on meidän lemppareita. Täällä me kirmattiin jouluna. Pehmeää kultaista (ja pinkkiä) hiekkaa riittää.



KURJIN HETKI, joka juuri nyt nousee mieleen:

Kun piti sanoa Elalle, että sen on aika alkaa nukkumaan omassa huoneessa. Että mami tarvii omaa tilaa. Onneksi se on nukkunut jo 2 yötä tyytyväisenä omassa sängyssä ja huoneessa. Huh <3 Ens yösit viekukkain, koska lupasin.



JUURI NYT

Saan nauttia aamuisin pikku kisu Salaman rakkaudesta. Oi sitä on niin paljon, että se tuo mullekin rakkautta. Ihanaa. Ja tuo merivesi on about 16-20 astetta, riippuen paikasta. Sellaista minusta, kun Nummelan uimahallissa ei lämmitettynä päivänä. Kun menee, eka miettii et iik onko tää kylmää, ja sit ku siel on ollu jotain puoli sekuntia, on et ah tää on ihanaa. Rakastan olla, lillua, kääntyillä, uida. Ja lämmitellä auringossa sen jälkeen. Appelsiineja puussa riittää vielä muutama, ei enempää. Eilen piti ostaa jo kaupasta lisää. Mandariineja on vaan muutama kans. Mutta, kohta alkaa kukkia. Ja sitruunaa piisaa niin paljon, että toivon, että saan joku päivä aikaiseksi tehdä lemon pie:tä. Tänään ehkä tehdään uuden vuoden juomaksi homemade lemonadea! Sitruunakana on ihan parasta, jos vaan huvittaa tehdä. Tein jouluna viimeks sitä.

IKÄVÖIN

Hiihtämistä, murua ja tiskikonetta.



MIETIN


Mietin keskiviikkona, että mun puutarhaa raivattiin niin kovin, että se näyttää ihan kaljulle nyt. No, se oli hoitamaton, puut oli päässeet tosi tosi reheviksi. Mutta. Ensin leikattiin muutama upea palmu marraskuussa, ja eilen lähti vielä yhdestä palmusta iso osa veks taas, sniif. Oliivipuut näyttää kyllä sata kertaa paremmalle siistittynä. Iso osa vehreydestä on silti menetetty. Ja se on surullista. Ne tuksin ehtii hulluna kasvaa takas tässä mun olon aikana.


Sitä, et miten kovasti haluaisin, että mun vierestä heräis rakas, joka on iloinen ja onnellinen nähdessään mut aamulla siinä vieressään. Saadessaan herätä siitä. Arvostaen sitä. Oon toivonut saavani herätä noin kohta 2,5 vuotta, ja saanut kokea sitä liian vähän.


Ensi vuodelle toivon omalle kohdalleni rakkautta. Mitään muuta multa ei puutu. Sitä saan liian vähän siihen nähden, mitä tarvitsisin.


Lisää suhteesta etänä ensi viikolla, vitos osassa.



Hyvää uutta vuotta hanit, ja hei, muistathan, ettet tee uuden vuoden lupauksia, jotka voi aiheuttaa hallaa sun kehonkuvan kokemiselle ja minäsuhteelle, ei sellaisia, jotka ruokkii sitä, ettet olisi riittävän hyvä tuollaisena omana ihananan itsenäsi, kuin olet.

Sillä sitä sinä olet. Ihana, omana upeana itsenäsi, juuri tuollaisena kuin olet, juuri nyt. Ja se riittää. Sinä riität.


Jos jotain, niin suuntaviivoja kohti omannäköistä elämää, sellaisia, mitkä tuo hyvää, nyt ja tulevaisuudessa. Tai pohtien, mitä haluat tästä vuodesta kantaa mukanasi, mitä voisit vahvistaa, jotain sellaista hyvää, mitä sinussa jo on. Sillä sitä sinussa on , paljon.

Jos unelmat ja suuntaviivat resonoi, huomasitko mun edellisen postauksen viikko sitten, pääset siihen tästä.


Terkkuja auringon alta, odottelen huomenna alkavia biitisikelejä kovasti,

Villanhaltija Annika

77 views0 comments