Elämää Kreetalla, villanhaltijan päiväkirja, osa 5.

The suuntaviiva: N A U T T I A ja elää hetkiä, kun ne olis viimeisiä, ja nää on tän talven vikoja hetkiä täällä, sillä kun palaan, on kevät!
Now on: vielä puolet villanhaltijan elämästä edessä - sanoisin, et haluaisin tämän tällaisen elämän kestävän ikuisesti.
Read: rakkauden kaipuun ja itsenäisen, omannäköisen elämän ristiriidan lisäksi kerron kokemastani syvän tyytyväisyyden hetkestä ja elämän pyörteistä

Eräänä aamuna sain herätä maailman onnellisempana naisena. Tai ainakin tämän naisen maailman ja kautta sen historian. Heräsin siis jo valmiiksi hymyillen ja onnellisena uuteen päivään, niin, että kun silmät aukes, tunsin sen. En muista, milloin olisin tuntenut itseni ja oloni yhtä hyväksi, täydeksi. Eheäksi. Todellakin tyytyväiseksi. Täyteläiseksi. Ja mä todella haluaisin herätä näin, tän tunteen vallassa. Mieluiten aina. Tai ainakin riittävän usein (ja se nyt varmasti vois olla ihan realistista). Joten kiitos Kreeta ja Villa Toivo, elämä, ja minäkin, että sain kokea tämän, mitä en oikeastaan tiennyt edes olevan mahdollista, tällaisen täyttymyksen tunteen itse itseni kanssa. Taas sain enemmän, mitä pyysin. Kiitos siitä, universumi, maailman kaikkeus.




Villanhaltija nauttimassa auringon lämmöstä ihollaan, Vamoksen naapurikylässä. (Tää on yks meidän lemppari kahvila, Mosaico cafe, jossa on ihana puutarha ja taiteellinen sisustus. Niin kaunis paikka - ja auki ympäri vuoden!)



Muistan, että kaksi vuotta olen halunnut herätä iloisena ja energisenä aamuihin, koska se on minulle se normaalein tyyli. Ja mieluinen sellainen. Tai ainakin oli ennen, ja uskon, että voin sen saada vielä joskus takaisin, sillain pysyvästikin. Kun vietin Espanjassa tammikuun -19, sain paloja tästä mun omasta energiasta takaisin, kun luovuin crossfittaamisesta ja löysin vuoret. Se energia, mitä siitä vapautui, oli jo paljon, ja se oppi. Se, mitä sain tilalle. Yhteyden luontoon. Ja itseeni! Siitä jatkoin Suomessa kevään aikaan niin, että tietoisesti järjestin jotain kivaa aamuihini ja aloin luontoilla enemmän. Sellaista, ja niin, mitä kullakin hetkellä jaksoin. Se teki hyvää. Vaikka heräisin usein enemmän tai vähemmän väsyneenä, niin kuitenkin aamut alkoivat tuntua taas mukavilta, kun sallin itselleni jotain hyvää niissä. Aloin ymmärtämään, että omannäköiset aamut on mulle melkeinpä päivän tärkeimpiä hetkiä. Ja et ne on mulle oikea tapa aloittaa uusi päivä. Et mä voin vaikuttaa ja valita, johonkin. Eikä aikaakaan, kun se energisyyden tunne alkoi lisääntyä, pienesti, mutta silti. Eikä heti herätessä, mutta aamulla.


Sitä kun ei oikein voinut valita, millä mielin aamulla herään, ja tunnenko oloni hyvin levänneeksi vai en, mutta sen voin, mitä siitä eteenpäin tapahtuisi. Tuosta Espanjan reissusta lähti omanlaiset aamut, jotka antaa paljon. Ei ehkä aivan sitä 100% unelmaa, mitä olisin halunnut, tai haluaisin, mutta sellaisia, jotka ovat mahdollisia, ja miten paljon olenkaan saanut elämääni merkityksellisyyden kokemaa ja hyvää noiden avulla! Minusta yksi unelmien ja halujen ja tarpeiden toteutumisen mahdollistaja on se, ettei vaadi ja odota täydellisyyttä. Jos laskee rimaa, näkee sen, mikä on juuri nyt mahdollista (tai lähitulevaisuudessa), ollaankin jo aivan eri mahdollisuuksissa. Ja siitä tulee hyvää. Siitä voi tulla täydellisen täydellistä, ilman täydellisyyden vaateita. <3 Täyteläistä <3


Sen takia, koska ylirasitustila meni niin pahaksi, ja hormonitoiminta oli sekaisin, ja elämässä liikaa stressiä ja kaikkea, se on ollut enemmän poikkeus kuin yleistys, vuosia, että heräisin iloisena ja energisenä uuteen päivään. Siis todella harvinaista herkkua. Joskus seikkaillessa retkipakulla olen sen olen saanut mahdollistettua. Ja nyt täällä, vielä täydempänä. Siksi mä arvostan todella näitä paria kokemusta, että herään aidosti tyytyväisenä ja levänneenä.


Mun haaveessa on vuosia ollut se, että haluaisin herätä aamuisin rakkaan ihmisen vierestä niin, että mulle hymyiltäis aamulla. Että oltais onnellisia ihan vaan siitä, kun saa toisen vierestä herätä. Valittais joka päivä uudelleen toisemme. Eikä tuo haave ole mihinkään kadonnut.

Tuntuu hyvälle, ja tärkeälle, että olen onnistunut tavoittamaan tuon tunteen ihan vain itsekseni. Riippumatta toisesta ihmisestä. Ja samalla se on surullista, että tämänkin asian, mikä olisin halunnut kokea yhdessä rakkaan kanssa, on nyt taas asia, jonka mä koenkin yksin. Ristiriitaista, eikö. Mutta mä olen todella kiitollinen, että saan tän kokea itse. Siksi mä täälläkin olen, ja seikkailen, yksin, tai siis ilman rakasta, koska en halua jättää kokematta. Haluan mahdollistaa mulle kaiken hyvän ja kaiken sen mitä haluan, vaikka yksin.




Villanhaltija joogaamassa auringon laskun aikaan, valtameri edessään, villinä ja vapaana. Tää on meidän lähiranta, jonne voi vaikka kävellä tai pyöräillä. Nää kalliot on yks mun lempipaikka. Ja Ellan. Tässä kuvasin samalla pari videota asiakkaille - aikas kiva työympäristö, eikö?



Luulen, että kun viimein mä saan elää näin, miten mun keholle ja mielelle parhaiten sopii, riittävän matalalla stressikuormalla, riittävää lepoa ja unta itselleni sallien, tai ainakin vapaasti, se alkaa kantamaan hedelmää. Ja toki se työ, mitä olen mieleni ja elämäni kanssa tehnyt, kantaa hedelmää.

Tavallaan se on vieläkin hieman pysäyttävää, mitä voin todeta, kun huomaan kehoni signaaleja, että mun toipuminen vuoden 2014-2015 ylirasitustilasta on yhä kesken. Ja siis kyllä mä olen sen tiennyt, että tilanne oli niin paha, ja on ollut monta kertaa mun elämän aikana niin paha, että nyt mä annan mun keholle niin paljon aikaa kun se tarvii. Olen pääsääntöisesti saanut uneni takaisin kolmisen vuotta sitten. Unen laatu vaihtelee välillä melko herkästi, yhä stressin takia. Ei niin herkästi enää, kuin aiemmin, onneksi. Nyt mä nukun kuitenkin useimmiten yhtäjaksoisesti vaikkapa. Se, että saan elää leppoisasti, se paikkaa paljon. Ja myös korjaa tilannetta.


Kun mä palaan noihin hetkiin ja mietin sitä aamua, mä ihan saan kyyneleet silmiini. Mä haluan tarjota mulle niitä useammin. Oli ne sitten sellaisia aamuja itsekseen, tai rakkaan kanssa, mä haluan ja tarviin niitä. Toivon, että kevätaika Villa Toivossa toisi mulle noita kokemuksia.

Ja myös nyt, kun olen kokenut pari tuollaista maailman onnellisin nainen -aamua itseni ja tän miljöön avulla, voi olla helpompi tavoittaa se uudelleen.




Villa Toivo auringonlaskun sävyjen kylvyssä


Tähän väliin laitan yhden pätkän mun kirjoittamia ajatuksista, olkoon se vaikka runo rakkauden kaipuusta. Pari riviä olen tästä julkaisusta poistaut, koska ne tuntuu liian henkilökohtaisilta (kuten tiedätte, muru ei halua olla somessa tms.)


" Tarvisin sanoja rakkaudesta.

Että kertoisit kaipaavas mua.

Mun tarvis kuulla, et mä olen sulle jotain.

Enemmän ku mikään tai kukaan muu.

Silti edes se, että sanoisit rakastavas, sanoisit ettet halua satuttaa mua, ja et haluisit mulle hyvää, se riittäis.

Mitä mä saan? Kylmiä vastauksia.

Lisää tukahdutettuja tunteita.

Vielä kauemmas toisista.


Taas yksi yö, kun nukahdan kyyneleet kasvoilla. Sielu itkien.

Taas yksi päivä, kun rakkaus kaduttaa.

Vaikka sen pitäis olla ihanin asia maailmassa.


Meidän rakkaus kuihtuu kohta pois.

Ymmärräthän sä sen? "

Ja tän jälkeen jätän nyt vaan tän tähän.


Jatkan vastaamalla teidän kysymyksiin. Liittyen tähän rakkaus aiheeseen.




Muru meidän marraskuussa vuokraamassa avopösössä Almyridan kukkulalla, eli lähirannan suunnalla, toista kautta lähestyessä, joka on muuten huikea reitti pyöräillä! Halauisin juosta sen kans joskus. Tuollaisen auton haluaisin ostaa joku päivä ja ajaa sillä Espanjaan!



Miten elämä etäsuhteessa sujuu?

Paskasti juuri nyt, olis lyhyt vastaus. Joka ei kertoisi yhtään mitään.

Muru ei tullut jouluna tänne. Eikä sitä näkynyt täällä uutenavuotenakaan. Ja se taas ei kuulunut ei mun eikä meidän yhteisiin suunnitelmiin. Ja sai mut surulliseksi.

Nyt jälkeenpäin voin sanoa tämän olleen todella opettavaista. Ja tekisin saman uudestaan, tosin haluaisin, että päätökset tehtäis yhdessä, myös muutoksista. Mutta valitisisin tämän elämän täällä, ja täällä ajan viettämisen. Mun sydän ihan meinaa pakahtua, ja kyyneleet tulvia silmiin, kun mietin kaikkia näitä kokemuksia ja niiden merkitystä minulle.


Vaikka mä olen tiennyt mitä haluan ja tarviin, tutustunut minuun, pikkuhiljaa tässä muutaman vuoden ajan, nyt sanon, että mä olen löytänyt mut. Jos olen aiemmin ollut puhkeamassa kukkaan, niin nyt mä olen kukkiva kukka. Ja tuntuu niin hyvältä, kun olen ymmärtänyt tän. Mä olen ehjä. Mä kukoistan. Mä nautin musta. Ja elämästä!




Minä Rethymnonin vanhassa kaupungissa - taas nauttimassa auringosta iholla, sekä noista upeista maisemista! Tää on mun suosikki kaupunki täällä.



Tässä syksyn ja alkutalven aikana olen kyllä hetken joskus miettinyt, että olenko tavallaan uhraamassa pitkää parisuhdetta tämän elämän mahdollistamisen kustannuksella.

Kun lähdin, mietin myös, että haluanko kokeilla tällaista elämää siksi, koska koen, etten saa parisuhteelta sitä mitä tarvitsisin, ja tekisinkö näin, jos saisin. En usko. Mä olen täällä siksi, koska mä haluan elää tällaista elämää. Vapaana, siellä missä sielun on hyvä. Täyteläistä elämää.

Tuskin mua sais ihan vaan pysymään kotona, vaikka siellä olis mitä. Rakastan seikkailla, ja jos en olis täällä, olisin varmaan Lapissa.

Ja sitten taas tiedän, että meidän suhde kyllä kestää tämän, että mä olen täällä Euroopan toisella puolella suurimman osan aikaa, eikä se ole se ongelma. Uskon, että me molemmat tarvitaan aikaa viettää erilleen. Just nyt se on meille oikea vaihtehto.

Vaikka mun olis välillä ristiriitaisia tunteita. Siitä, että nyt just haluan tätä ja tällalailla, vaikka muutama vuosi sitten oon itkeny sitä, etten halua mitään lomasuhdetta. No, silloin tilanteet on ollet erit. Nyt mä kuitenkin toivon, että me saadaan viettää laatuaikaa, kun nähdään, ja että se muu aika on tilaa hengittää ja olla itsekseen. Taas tässä tulee se, miten paljon mä saan, elämältä. Kun en edes tiedä jotain tarvitsevani, elämässä tulee hurrikaanit tai pyörteet, jonka seurauksena saan jotain, mitä en ole tiennyt tarvitsevani. Ja kun saan, haluan tallettaa sen mulle ja säilöä, ottaa omakseni.



Vuoret, matkalla Rethymnoniin,Vamoksen jälkeen, Vrysesin suuntaan (isolle tielle, joita täällä on tasan yksi mikä menee saaren päästä päähän). Yks kauneimmista teistä tässä lähellä, jossa on joka kerta pakko pysähdellä ja ihastella maisemia.



Osaan olla itsekseni, iloita ja olla vapaa. Olen oppinut itsenäiseksi tässä vuosien aikana. Ja se on ehdottomasti hyvä asia.

Koska olen saanut harjoitella tätä yksin seikkailua, olen saanut niin paljon hyviä kokemuksia ja oppinut itsestäni, koen kaiken sen ja tän olleen ja olevan sen arvoista, että saan seikkalla, ja että mahdollistan itse itselleni tämän. Kerta mun kans ei seikkailtu mielestäni riittävästi, mä aloin seikkailla itse. Oon kuulkaas aloittanut siitä, että muutama vuosi sitten kävin Helsingissä kahvilassa yksin (jossa olin halunnut käydä noin 10v). ja että hyppäsinkin eri suuntaan menevään metsoon. Sellasta. Siitä pari vuotta, ni meitsi oli Kreikassa saarihyppelemässä 2 viikkoa yksin, taskussa pelkät lentoliput Ateenaan, lautta Parokselle ja selässä 6kg rinkka. Ja se oli parasta, mitä mä olen elämässäni itse itselleni sallinut. Meinasin vielä viikkoa ennen peruuttaa matkan. Onneksi sallin sen mulle! Se oli mun elämän käänteen tekevä kohtaus.

Mä olen opetellut siihen, että osaan elää sellaista elämää, mitä mä haluan elää.

Mulle elämä on suunnattoman arvokas ja kunnoitan sitä. Haluan elää hyvää elämää.


Jos olisin saanut yhteisen elämän, sormuksen ja oman talon, en mä ehkä olis tässä. Mun luonne on seikkailua haluava, ollut lapsesta asti, se ei muutu vaikka mitä tapahtuis, mut ei mulla luultavasti olis ollu ei varaa eikä varmasti niin suurta intoa ja halua, tai mahdollisuuksia, panostaa ulkomaan asuntoon. Jos mulla olis ollu asuntolaina maksettavana ja yhteinen tukikohta, johon panostaa. Mikään ei ole yksiselitteistä. Ja jossittelukin on osin turhaa, mutta toisaalta, sopivasti (vähän) annosteltuna joskus ihan paikallaan, tuomassa perspektiiviä. Oon huomannu, että mieleen ja vanhoihin unelmiinkin voi jäädä vähän kiinni - niistäkin tulee minusta välillä päästää irti. Suosittelen kyseenalaistamaan mielen tuotteita (oli ne millaisia vaan) aina välilä, ja pohtimaan, onko tämä asia sellainen, jota ihan todella juuri nyt (ja vielä) haluaisin. Tai ainakaan sellainen, mitä joskus olen sen ajatellut olevan, mitä olen ehkä halunnut.

Sopivan vähän jossittelua olkoon ok. Sittenku elämää ja muttakun elämää en voisi elää, se tuntuisi sietämättömältä ja onneks mun ei tarvii. Kuten sanoin, mä kunnoitan elämää ja aion nauttia siitä.


Joten, sen vuoksi olen myös kiitollinen siitä, että elämä ei (lähellekään) aina mene kuten ajatus, vaikka sanoinkin ystävälleni marraskuussa, että koska tahansa tämän elämäni vaihtaisin tuohon, mitä olen aiemmin joskus halunnut. Vaihtaisinko todella? En. En tänä päivänä. Silloin ehkä tuntui siltä, riuduin ikävässä ja kaipasin meitä. Kaipaan mä nytkin. Mutta mä rakastan tätä elämää ja olen oppinut niin paljon. Itsestäni, elämästä, mun sielusta, unelmista...


Vähän mä mietin, että onko se, etten tunne niin sielua raastavaa ikävää, huono asia. Kuten vaikkapa tasan kaksi vuotta sitten, kun mä lähdin murun luolta Afrikasta Espanjaan, jossa vietin kuukauden. Silloin itkettiin molemmat, yöllä ja aamulla. Sielu melkein tuntui irtoavan sydämen kanssa. Nyt on paljon helpompaa. Johtuuko se siitä, että mä olen harjoitellut, vai siitä, et me ollaan ajautuduttu kauemmas toisista, en tiedä.

Ikävä ei enään muserra mua. Tunnen, että se on hyvä asia. En vaan ole ihan varma vielä sen merkityksestä. Tämä asia saa kypsyä. Se on ehdottomasti tarpeellinen, otan tämänkin oivalluksen ja tunteen vastaan. Tunnen itseni kohtuullisen hyvin, ja mulla on muutama ajatus, joiden kuitenkin annan nyt olla. Onneksi olen oppinut senkin! Joistain asioista tulee niin paljon parempia, kun antaa niille aikaa, ja väljyttä ja tilaa. Ikäänkuin luopuu itse kantamastaan taakasta, ja osin sitten antaa ajan näyttää, mitä tapahtuu. Tämä on yksi, mikä on ollut iso muutos mun ajattelutavassa ja elämän hallinnassa, ennen yritin kontrolloida lähes kaikkea ja sekös uuvutti. Ja kannoin kaiken repussani. Se vasta uuvuttikin. Nyt voin antaa ja saada, olla tasapainossa. Kun luovun jostain, tulee tilaa jollekin uudelle, tai väljyyttä eheytymiselle/ olemiselle.

Kun on kohdannut sielua koskettavan rakkauden, josta on todennut toistamiseen, ettei ilman voi elää, ei siitä helpolla halua päästää irti. Siksi olen valmis vielä tietyin rajauksin sietämään tätä ”paskalta tuntuvaa aikaa” ja antamaan vielä tilaa meille. Pitkässä suhteessa on aaltoja, molempiin suuntiin, se on selvää. Koen kuitenkin, että tarttisin enemmän, mitä nyt saan. Ja et asioiden pitäis olla helpompia. Että pitäisi muistaa osoittaa teoin tai sanoin, aikalailla joka ikinen päivä jotenkin, että on valinnut, ja valitsee yhä toisen. Oltiin sitten fyysisesti yhdessä tai ei.




Nää kaks kuvaa on yhdeltä mun patikointiretkeltä Stavroksesta Haniasta. Koitin haikata luolalle, mutta paikallinen vahigossa neuvoi väärään suuntaan ja löysin itseni tuon jyrkänteen alta (kuva alla), huikeen hienoa. Joku kerta sitten luolaan.




Mä en ole puhunut murun kanssa kuulumisia kertaakaan sen jälkeen kun lähdin Suomesta viimeksi. En ole ikinä ollut näin kauaa juttelematta murun kans. Vaikka syksylläkin meni aikoja, jolloin oltiin jo hyvin harvakseltaan yhteydessä. Nyt tää on mun päätös. Mä laitan rajoja. Ollaan ainoastaan sovittu kevään lennoista, murun, ei muuta. Koska tarviin enemmän ja tarviin tilaa. Toivon, että tila tekee murullekin hyvää. Mä palaudun kaikesta elämästä nopeammin, ja muru tarvii enemmän aikaa. Mä oon valmis uuteen hyppyyn jo noin minuutin päästä, muru ehkä vuoden tai kahden, tai kymmenen. :D




Villanhaltija yhdessä lempipuuhassa, lukemassa meren rannalla, aaltojen ääntä pehmeästi kuullen, kallion päällä istuen. Ai että. Elämä on nautintoa!



Ja koska nyt aion keskittyä täällä auringon aemiseen ja nauttimiseen. Enkä siihen odottamiseen, milloin muru tulee, milloin se laittaa viestiä tai vastaa mulle. Ei sittenku tai muttaku elämää vaan nyt. Ja ai että, tämä elämä täällä, on jotain niin kallisarvoista, että koen jokaisen vaikean päätöksen olleen tämän arvoinen!



Sellaista,

Villanhaltija Annika


Ensi viikolla Suomeen, joten Villanhaltijan päiväkirja on tauolla seuraavaan tänne tulemiseen saakka. Suomesta odotan eniten kuun lopussa olevaa reissua pohjoisen suuntaan, hiihtämistä ja lumikenkäilyä Sallassa, auringon värjäämiä tuntureita, kotaretkeä vanhemien luona Hällämönharjulle... Jos löydän retkikamat varastosta, voi olla että meen Sallassa autiotupaan yöksi mun yhdelle lemppari tuntureista! Se oliskin sitten mun eka yön yli talviretki.

108 views0 comments