Elämää Kreetalla, Villanhaltijan päiväkirja osa 2.

Updated: Nov 19, 2021



The suuntaviiva: olla
Now on: toinen viikko yksin villassa Kreetalla + äkkilähtö Suomeen
Read: olemisen taidosta, siitä mitä ihminen tarvitsee, ja Espanjan kaipuusta

Ensimmäiseen osaan pääset tästä.


Oleminen tuntui sujuvan ihmeen helposti - puitteet auttavat, mutta tiedän, että se taito on minussa. Minä sen olemisen sallin ja teen. Itselleni, itseäni varten.



OLEMISEN TAIDOSTA

Ihmisen, joka on tullut nuorena äidiksi ja ollut suurimman osan elämästään vastuussa muissa, tuntuu tekevän todella hyvää vetäytyä ihan vaan itsekseen oloon aina silloin tällöin. Ja juuri nyt tämä tekee hyvää minulle. Olen kertonut avoimesti, että elämäni on ollut aiemmin melkoisen haipakkaa, teinistä asti. Mm. liian kovat vaatimukset itseltä, perfektionisti luonne, joka ei ollut hallussa aiemmin, ajoi mut neljä kertaa burnoutiin muiden elämän heittämien tapahtumien ohella.



Onneksi voin nykyään todeta, että se on ollut ennen. Se on mun entistä elämää, jossa suoritin ja tein niin maan perkeleesti kaikkea ja tietenkin todella hyvin - saamatta tunnetta, että jokin riittäisi. Sillä sitä ei koskaan tule. Olen oppinut rauhoittumaan. Löytänyt taas kykyni olla. Riittämään itselleni.

Stressitekijöitä on ollut asiasta jos toisesta liikaakin, ja edellinen burnout meni vakavaksi krooniseksi ylirasitustilaksi vuonna 2015. Stressiä käsittelevistä postauksistani voit lukea mm. tästä lisää.

Balanssin tunne elämääni on mielestäni tullut vähän reilu vuosi sitten pysyvästi. Voisin sanoa toipuvani siitä yhä, ainakin jossain määrin. Elämää isommin kuormittavista tekijöistä poistuivat viimeisetkin vasta viime kesänä ja noin pahasta uupumisesta, joka on pitkittynyt, toivutaan vuosia. Uupumista tulee ehkäistä lopun elämää.



Uskon, että meillä jokaisella on sisällämme olemisen taito. Kyky siihen. Joskus se täytyy vain kaivaa esiin. Muistuttaa itseään siitä, että mitä se oleminen onkaan.


Vaikka kaipaan Espanjaa, ehkä Kreikka on juuri se, mitä nyt tarvitsen. Joskus joidenkin asioiden todellinen merkitys kirkastuu hieman jälkijunassa. Uskon, että minulle pikkuisen Gavalochorin kylän ja unelmien valkoisen villan tarkoitus oli tarjota minulle heti alkuunsakin olemiseen turvallinen paikka. Aika merkittävää jo sekin.



Nyt minä palaudun, kaikesta, elämästä. Nyt minulla on aikaa täällä vain olla. Runsain mitoin. Se on tällä hetkellä pääsuuntani, olla. Onneksi olen jo melko hyvä olemaan jouten. Olemisen taito on niin tärkeää. Täällä se on helppoa, ja mahdollista. Oleminen tuntuu olevan helppoa missä vaan täällä, voisin sanoa olevani virttynyt oikein hyvälle olemisen taajuudelle nyt. Voin olla riippumatossa, kun tuntuu siltä. Tuijotella taivaan rajaa tai vuoria, kun haluan. Tai tähtiä (ah, tähtiin liittyy muuten yks ihana muisto, jonka talletin mun sieluun. Mun ja murun yhteisellä viikolla Kreetalla muru nappas mua kädestä kii yks ilta ja vei mut villan allasalueelle. Siinä sit yhdessä maattiin käsi kädessä ihaillen tähtiä. Romanttista. Kunnes pikku hyttyset meinas syödä mun jalat, sit siirryttiin yläterassille, jossa niitä ei oo). Voin maata altaalla auringossa. Tai sängyssä tai terassilla tai siellä riippumatossa, jos tuntuu siltä, että se on sitä mitä tarvitsen.


Ja juuri tämä on helpottanut minua olemisen taidon toteuttamisessa, aivan kuten merkityksellisen elämisen kokemisessa yleensäkin. Kun teen päätöksiä siltä pohjalta, mitä minä tarvitsen, se tekee hyvää minulle. Enemmänkin siis tarpeen kuin haluamisen pohjalta. Tuntuu toimivan <3


Oleminen on erityisen helppoa, kun makaa oliivipuiden alla riippumatossa (joka muuten on mun veljen vanha, tuntuu et olisin häntä lähellä tai että hän olis mukana, kun oleskelen tässä), kuuntelee lintujen ääniä, katselee kauniita maisemia ja ihailee vieressä lenteleviä perhosia. Luontoa tulee ihailtua automaattisesti. Mieli lepää.



Ihmiselle, joka on aina (ennen) ollut tekemässä jotain (ja se tekeminenhän ei lopu koskaan...) tuntuu tekevän hyvää vaakatasossa oleminen. Juuri nyt mä tarvitsen sitä. Ja todella sitäkin tarvitaan elämässä, ihan me kaikki. Välillä luen, välillä vaan olen. Välillä joogaan tai pyöräilen, jos tuntuu siltä. Ja mitä sitten, jos nyt viikko tai kaks menee suurimmaksi osaksi ollen. Jos kuitenkin fakta on se, että mun elämästä on ollut hukassa oleminen noin kaksikymmentä vuotta. Tämä on nyt tällainen vaihe, sallin senkin. Tiedän, että joskus olen taas täynnä energiaa ja tarmoa (joita mun tulee vaalia ja säännöstellä oikein). Ja nyt on hyvä näin. Hyväksyn tämänkin.




Yksi parhaista päätöksistä liittyen siihen, mitä vien Suomesta mukanani, oli kyllä ottaa pyörä mukaan. Se vie mut niin helposti vähän kauemmaksikin (sitten kun jaksan), ja nyt lähirannoille ja kyliin.


Suurinpiirtein vähäisen työmääräni lisäksi jaksan käydä pyöräilemässä tai kävelemässä tai tehdä ruoka – muuhun musta ei just nyt ole, eikä tarvitse olla. Ja tarkoitan nyt että jaksan tehdä jotain noista, en todellakaan kaikkea. Jos teen yhtä noista aktiviteeteista, siinä on mulle just nyt sopivasti yhdelle päivää, ja seuraava päivä ei ole sitten niin aktiivinen.




Siinä todella irtautuu, ja tuntee kaiken tämän yhdessä aikaansaman flow´n, kun päästelee alamäkeä pitkin rannalle tällaisia teitä. Vauhdin hurma, kaunis maisema edessä, kukat ympärillä, nautinto liikkeestä, tunne siitä et mä olen tän mulle mahdollistanut ja sallinut, vahva olo tässä hetkessä = flow. Tähän(kin) on helppo palata, joko muistoissa, sitten kun joskus tarvitsee, tai uudelleen, kuten viime lauantaina, kun poljin hakemaan autoa vuokralle. Kun tietää, miltä flow tuntuu, ja miten sitä itse voi saavuttaa, minkälaisissa tilanteissa, on sen tavoittaminen uudelleen helpompaa. Ja siitä voidaan päästä elämässä virtaavaan jatkuvaan flow´hun.



Palautumisen merkeistä hyvinä pidän mm. sitä, että minua nukuttaa hyvin ja helposti – unirytmini täällä on 21-07, vähintään. Selkeää. Aamulla tunnen oloni suhteellisen levänneeksi – en vielä energiseksi. Tavallaan voisin sanoa, että sitä odotellessa, mutta en sano. Sillä, hyvä näin! Ja luotan siihen että se energiakin taas tulee sieltä joskus, vaikkapa keväällä!? Ja ihan sama milloin tulee, ei palautumiselle oikein voi asettaa aikaa, tai deadlinea, tai elämälle yleensäkään. Se saattaa yllättää kuitenkin. Ja toisaalta, jos ei hyväksy, ei sekään tee hyvää. Minä hyväksyn, nyt on näin, ja otan tämän vaiheenkin kiitollisena vastaan. Olen todella kiitollinen siitä, että sallin itseni olla, nukkua ja palutua. Näin ei ole aina ollut.


Sekin on minulle hyvä merkki, että pystyn olemaan jouten. Ja se sujuu helposti. Tällaiselle ylivireyteen taipuvaiselle se on vaikeaa, jos menee liian intohimolla tai innolla päivät. Kun kierroksia on turhan paljon, on pysähtyminen ja oleminen vaikeampaa.


Samoin se, että jaksan ennen normaaleja pieniä ärsykkeitä paremmin. Sellaisia, mitkä tulee ulkopuolelta, ja mitkä oli ennen mulle normaaleja, mutta jotka oon joutunut karsimaan tässä viime vuosina, koska en oo kestänyt ärsykkeitä vaan enään. Esimerkiksi mulla on ollut omasta puhelimesta äänet pois aikalailla kokonaan ehkä vuoden. En oo jaksanut yhtään mitään. Oon poistunut kaikista mahdollisista ryhmistäkin, tehnyt suhteellisen radikaalejakin ratkaisuja. En vaan jaksa ja pysty. Eikä mun tarvii. Nyt otin ne äänet takaisin. Mulla on jopa whatsappin viestin merkkiääni nyt käytössä. Päivisin.



Lähiranta on mieluinen paikka - kauniit vuoret, saaret, palmut. Pehmeä hiekkaranta. Ja toisella puolen rantaa myös pikkukiviranta upeine kallioineen (siellä on myös mun salainen poukama). Pyörällä tänne laskee hetkessä.




UPEIN HETKI, joka juuri nyt nousee mieleen

Kun podin järkyttävää Espanjan ikävää, ja kaipasin eniten mun vuoripolkuja sieltä, löysin meidän kylän vierestä vuoristopolut. Tai ainakin sen suuntaiset. Ihan kun tilauksesta. Ja taas juuri silloin, kun mä todella tarvitsin niitä, polkuja. Arvoin siinä aamun, että lähdenkö pyörällä, kun matkat taittuu nopeammin ja pääsee kauemmas, vai jalan, kun teki mieli kävellä. Onneks kuuntelin mun mieltä, ja valitsin jalat. Suunnaksi yksi kiemurainen tie, jota en ollut mennyt vielä edes autolla, ja Vamoksen vuoristokylä. Ehti kulua varmaan alle vartti, kun bongasin merkkipaalun, joka kertoi polusta, ja lähdin uteliaana ja innokkaana taivaltamaan sitä pitkin ylös. Näen meret, vuoria, kaiken mitä olen kaivannut. Tunnen kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Ei tämä nyt Espanjan vuoristopolkuja voita, mutta on sen suuntainen – ja se riittää.



Tällä Vamoksen vuoripolkureissulla en juuri kuvaillut, kun halusin nauttia poluista, mitkä löysin. Tässä yksi kuva, jossa tapasin lampaat. Matkalla pysähdyin mennen tullen varmaan sata kertaa, katsomaan suloisia lampaita (ja juttelemaan niille), ihailemaan kaunista merimaisemaa, tuntemaan kiitollisuutta poluista ja milloin mitäkin. Törmäsin myös naapureihin, joilta sain kukkia.

KURJIN HETKI, joka juuri nyt nousee mieleen

Kun ymmärsin, että olen väärässä maassa. Sydän ja sielu kaipaa Espanjaa. Ihan meinaa itkettää, taas, kun mietin sitä tässä kirjoittaessani. Mä myös puran sydäntäni kirjoittaen. Mutta ah purkaminen se myös vapauttaa. Ja auttaa näkemään selkeämmin. Ja se auttaa, kun saa tietää jotain! Ei kokeileminen, ja sen huomaaminen, ettei tämä olekaan se mun juttu, jota haluan jatkaa tän kokeilun jälkeen, ole pahasta! Nytpähän asia selvis! Siis se, että Kreikka vai Espanja, jos puhutaan asumisesta. Mä oon monet vuodet miettinyt, voisko kuitenkin Kreikka olla myös mun paikka asua. Ilman tätä kokeilua se ei olis selvinnyt. Ja mä olen ennen Kreikkaa luullut, että mulla olis mahdollisuus vaan pieneen kaksioon – max, ja vaan jonku aikaa. Nyt mä tiedän, mitä mun rahalla voi about saada. Tiedän tarkemmin, mitä tarvitsen. Ja mihin pystyn. Mä olen saanut kokea palan unelmieni villanhaltijan elämää – ja saan vielä, monta kuukautta.



Parhaita asioita on luonnon kiertokulun mukaan eläminen. Aurinko alkaa laskea lähempänä kuutta, sytytän kynttilät, valot syttyy pihassa, ja asetun mukavasti yläterassille katsomaan auringonlaskua. Rauhoittavaa. Ei ihme, että nukuttaa hyvin.

JUURI NYT

Istun Ateenassa kentällä, matkalla Suomeen. Lähtö tuli yllättäen, perheeni tarvitsee minua nyt. Lähtiessäni viidelta aamulla laitoin villan portin, jonka yllä menee lohenpunaisena loistossa kukkiva köynnöskaari, kiinni, ja pyysin villalta, että ole ensi kerralla parempi minulle – jooko. Eihän se nyt sen villan vika ole, että minä suren väärää maata. Eikä se sen villan vika ole, että me tehtiin päätös, että mä kokeilen viettää aikaa yksin siellä pitkään ja harjoittelen perheestäni erossa olemista ja yksin oloa. Eikä se, että mun perheessä Suomessa tuli tilanne, että mua tarvitaan nyt kotimaassa. Ja että nuo asiat yhdessä oli mulle liikaa ja saa mut melkein toivomaan, että tän kaiken voisi perua. Eikä vaan melkein…

Ja haluan korostaa tuota kokeilua ja opettelua. Että kokeilen ja harjoittelen viettää aikaa yksin. Mistä ihmeestä mä voisin muuten tietää, missä mun rajat menee. Mihin haluan tottua, mihin mun tarvitsee tottua, miten voin elää, ja mikä on vielä mulle, Ellalle ja murulle ok. Ja mun aikuisille tyttärille. Ja missä menee mun ja muiden rajat.

Nyt mä tiedän, että mä en esimerkiksi ainakaan juuri nyt halua elää näin pitkään koko mun perhettä. Kuukauden erossa olon jälkeen nähtiin murun kansa vain reilu viikko, ja olis ollu tarkoitus olla taas erossa - ties kuinka kauan. Yhä ei tiedetä, pääseekö muru joulun ja uudenvuoden ajalle meidän kanssa Kreetalle vai ei. Epätietoisuus on ollut mulle aina suhteellisen vaikeaa. Ja on joissain asioissa yhä. Tämä tuntui liialta. Tyttärien kanssa sovittu visiitti tuntui helpottavalta. Kuukausi oli jo vaihtunut viikoiksi ja laskin päiviä. Aiemmin sallin jo itselleni ajatuksen siitä, että voisin lähteä Suomeen kuun vaihteessa – ajattelin, että se on mun takaraja, ja siihen asti viihdyn kyllä yksikseni hyvin. Mun tulis joka tapauksessa mennä hakemaan Ella joulukuussa Kreetalle ja siinä samalla voisin tulla Suomeen ehkä viikoksi.


Mutta – jos haluaa unelmoida isosti, toteuttaa ja elää omannäköistä elämää, ja se on tehtävä myös mahdollisuuksien puitteissa, on minusta tällaiset kestettävä.


Kun eihän sitä voi valita vaan sitä kiiltokuvien reelsejä. On myös se vaikeus ja haasteet niiden upeiden hetkien ja kokemusten kanssa. Mitä ne milloinkin on. Vain kokeilemalla selviää lopulta, mikä on itselle oikein.

Muutenkin, kun suuntaa jotain kohden, on sen suunnan muuttuminen aivan ok! Aivan kuten se, että ns epäonnistumiset kuuluvat matkaan. Ne kuuluvat oppimiseen, harjoitteluun, suuntaamiseen, toteuttamiseen - elämään. Kaikkeen. Niissä on paljon hyvää.Ne kuuluu asiaan.


Enkä voi sanoa, etä pitäisin tätä villanhaltijan elämää pelkästään epäonnistuneena! Tää on antanut mulle nyt jo valtavan paljon! Ja nyt mä tiedän taas paremmin, mitä tavoittelen,mihin suuntaan. Ja herranjestas tässä on vielä reilu 4,5kk aikaa saada hyviä kokemuksia villanhaltijana! Eli uskon, että villa on minulle parempi jatkossa.

Nyt me taas tiedetään enemmän siitä, minkälainen on meille hyvä elämä, ja voidaan paremmin tehdä kevätkauden suuntaviivat.


Aamulenkillä (mulla on siis yks perinteine reitti, kierros, minkä oon löytänyt ja mitä meen), laskeudun Gavalochorin kylään, joka alkaa heräillä aamuun. Tässä on yks mun lempi kohta, lemppari kujalta. Kaunista. Ja aina, vaikka kuinka olisin hölkällä, mulla on aikaa pysähtyä ihailemaan. Sillä, mitä olis lenkki, jossa ei olisi aikaa huomata ympäröivää itselle tärkeää hyvää - suorittamista? Ei kiitos enää, ei ole minua varten. Minä poimin mustikoita suuhun Suomessa kesken hölkän, tai jpysähdyn juttelemaan täällä vuohille tai kyläläisille, jos tunnen tarvetta siihen. Ja nautin hetkistä. Sallin hetket.

IKÄVÖIN

Mun perhettä ja Espanjaa. Ei varmaan tartte tässä kohtaa selitellä enempää – mun kirjoitus kyllä kertoo sen.


MIETIN

Sitä, että miten järjestän meidän kevätkauden niin, ettei tarvitse olla kaikista rakkaista erossa näin kauaa tai paljon tai samaan aikaan. Itsetutkiskelun jälkeen uskoisin, että kyse oli nyt siitä, etten osannut huomioida sitä, että olen erossa SEKÄ kaikista tyttäristäni ETTÄ murusta ja ajatella sitä, miten se sopii mulle. Ja eikä ihme, enhän ole tällaista kokeillut aiemmin.

Aiemmin, kun olen ollut yksin reissussa, se on ollut kovin erilaista. Pelkkää seikkailua kaks viikkoa. Tai kun oon ollu murun kanssa reissussa, ollaan kyllä oltu viikkoja reissussa kahden. Sekin aika on ollut aikalailla seikkailua tai laatuaikaa kahden, aikuisten kesken. Kun taas olen ollut tyttärieni kanssa reissussa (yhden tai kahden tai kolmen, milloin mitenkin),on heistä saanut välillä seikkailuseuraa ja välillä on tehty jotain yhdessä, vaikka oon ollu myös haikkaamassa yksin.


Ja vaikka oon kaivannut yksin oloa, niin sekä ilman perhettä että ilman sitä tunnetta, et tää on juuri nyt juuri oikea paikka mulle, ei tunnu niin hyvältä. Eikä sen tartte tuntua.


Ja mä en nyt tarkoita, että löisin hanskoja tiskiin (enhän ees voi, sillä oon tehny yht. 6,5kk sopparin villasta). Vaan mä tarkoita, että joskus myös unelmien totetuttamiseen kuuluu sivupolut. Jotta voi taas tietää, mikä on se The Polku. Oma tie. Ja suunnata tarkemmin kohden sitä.

Minun tieni vie Espanjaan, näköjään. Se on selvinnyt jo nyt. Ellan kanssa oli muutenkin ajateltu, että suunnataan seuraavaksi Espanjaan.


Sekään ei tarkoita sitä, etteikö Kreetalla olisi tarkoitus elämässäni. Tietenkin on. Tai ettenkö voisi nauttia olostani villan haltijana. Alunperinkin yksi tämän reissun tarkoituksista oli selvittää, voisiko Kreikka olla mulle se The Paikka, mitä Espanjakin on. Vastaus on ei.

Vaikka alla on vasta 1,5kk Kreetan saarella vietettyä aikaa, voin kyllä sanoa nyt jo, että tänne en tule jäämään. En siis vuokraa asuntoa uudestaan täältä, edes kesäksi. Espanjaan olen tuntenut ihan ensimmäisestä kerrasta asti (2013 syksyllä) valtavan suurta vetoa, ja tunnetta, että minä kuulun tänne. Kuten mun perhekin. Pysyköön Kreikka jatkossa lomapaikkana, kuten viimeiset seitsemän vuottakin. Saarihyppelyt jatkukoon tulevaisuudessa, kun koen niin kovaa tarvetta, etten voi olla menemättä. Ensin haluan elää Espanjassa, jonne mun sielu huutaa.


Sellaista.


Voikaa hyvin, muistakaa kysyä itseltänne, mitä tarvitsette ja kertoa rakkaille, että he todella ovat rakkaita.


Terkuin,

Villanhaltija Annika


P.S palaan Kreetalle 11.12, jonka jälkeen jatkan villanhaltijan päiväkirjaa. Tässä välissä keskityn olemaan perheeni tukena Suomessa.

149 views0 comments